Se hetki, kun tuntuu, ettei enää vaan jaksa . . .
Mitenhän ihmissuhteet ovatkin niin vaikeita. Kun parisuhteen eteen on tehnyt kaikkensa, mutta toinen vain syyllistää, ei hirveästi naurata. Vaikka kuinka myöntäisin omat virheeni, ei minkäänlaista vastakaikua kuulu. Ymmärrän, mistä toisen käytös johtuu, ja tiedän kuinka raskasta hänellä on. Koetan itse olla positiivinen, ja auttaa toista jaksamaan. Siinä vaiheessa kun en enää itse jaksa, en saa minkäänlaista apua.
Tuntuu turhalta ja kykenemättömältä.
Ilmeisesti en riitä. En, vaikka kuinka koettaisin. Saan vain kuulla kerroista, jolloin en ole yrittänyt tarpeeksi. Koetan olla välittämättä, mutta jossain tulee seinä vastaan.
Muutoksen täytyy kuulemma lähteä minusta. Minkä muutoksen? Mitä voin muuttaa, jotta asiat olisivat paremmin? "En tiedä, muuta tuota asennettas."
Mutta miten minä voin muuttaa mitään, kun toinen ei tule yhtään vastaan. Miten minä voin tehdä asioista parempia, jos hän on itse päättänyt, että kaikki on "pelkkää paskaa"?
Vaikka en tänään jaksa, huomenna on taas pakko. Tuntuisi väärältä hylätä toinen, kun kuitenkin tiedän, miten paha hänen on olla. Mutta kuinka kauan löytyy jaksamista, jos kaikki lepää omilla harteilla? Missä vaiheessa voi käskeä toista kantamaan edes osittain omat ongelmansa? Pelkkä ajatus tuntuu itsekkäältä, varsinkin kun muistan kaikki kerrat jolloin hän on kantanut minun ongelmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti