Elämäntavoista ja vararenkaasta

Salakähmäisesti vyötärölle hiipivät kilot yllättävät jotenkin aina, mutta näköjään näin iän kertyessä tuo hiipiminen ei ole enää edes niin salakähmäistä. En olisi osannut nuorempana arvata, että tuo 25 on sellainen porttiluku, jonka jälkeen alkaa ihan tosissaan rapistua (tai paisua) jos ei pidä varaansa.

2013, kun olin vielä nuori ja nätti. Ei näiden joulukilojen kannalta olennaista, mutta tuohon mekkoon olisi kiva kyllä mahtua, veikkaan ettei vetoketju menis nyt kiinni :D

Vielä marraskuussa olin mielestäni ihan hyvässä kunnossa ja salilla tulokset paranivat ja jaksoin tukea liikkumista oikealla ruokavaliolla. Sitten väsyin tai kyllästyin tai tulin mukavuudenhaluiseksi. Lisänä vielä paha stressi. Aloin myös luultavasti tuudittautua siihen, että olin taas hieman hoikempi. Joten en enää ollut tarkkana, vaan herkkupäiviä tuli yhä useampia vaikka millä tekosyyllä ja salillakin tuli hinssailtua vaan samoilla painoilla ja juoksu jäi yhä vähemmälle. Ei sinällään yllättävää, että kun soppaan laitetaan vielä joulu ja vuoden vaihtuminen (joita tietenkin juhlistan ruokaövereillä, koska ruoka on ihan saatanan hyvää), on lopputuloksena pehmeämpi ulkomuoto.

 
Kyse ei nyt ole mistään maailmaa mullistavasta paisumisesta, vaan noin kolmesta kilosta. Mutta näinkin lyhyessä ihmisessä (156cm hyvin venytettynä ja aikaisin aamulla) se kuitenkin näkyy. Tai ainakin tuntuu... Varsinkin kun sitä tarpeeksi illasta toiseen puristelee ja tuskailee.

Tuskailumateriaalia; joulukuun loppu 2016.

Nyt kuitenkin kyllästyin tähän omaan ulinaan (se kun ei kuluta kaloreita tai edistä asioita muutenkaan) ja aloin pohtia, että miksi tosissaan vain tuskailen, enkä tee asialle jotain. En ole koskaan ollut mikään porukan hoikin, mutta silti pysyin aika verran samassa painossa riippumatta siitä, mitä söin. En siis varsinaisesti ole tarvinnut tehdä mitään. Syömishäiriön jälkeen kerrytetyt kilot olivat ainoat, jotka ovat olleet todella sitkeässä, eikä niitä saa irti millään puolivillaisella yrityksellä. Ja tottahan se on, että en koskaan ole täysillä yrittänyt. Jostain syystä sitä pelkää, että lipsahtaa takaisin tolkuttomaan rajoittamiseen eikä uskalla sitten enää syödä mitään - tuollainen taipumus kun on. Mutta nyt kuitenkin ajattelin, että enköhän tuota ole tarpeeksi aikuinen JA tarpeeksi kauan ns. terveenä ollut, että uskaltaisin tosissaan lopettaa näiden turvakilojen hyysäämisen ja katsoa, onko tuolla salilla käyminen ollut aivat turhaa kaikki nämä vuodet. (Siinäkin muuten totuus on, että siellä on tullut käytyä, mutta joka kerta ei ehkä ole tullut treenattua muuten kuin omalla mukavuusalueella.) (Miksi minusta alkaa tuntua, että olen uhonnut noiden turvakilojen karistamisesta aiemminkin, mutta tässä sitä vain ollaan.)

Nyt siis vuoden 2017 (ja lähestyvän ikääntymisen) kunniaksi voisin siirtyä sanoista tekoihin ja ryhdistäytyä.

Itselle muistutukseksi:

- Tasainen verensokeri pitäisi migreenit ja väsymyksen loitolla. Ja kyllä; se ällöttävä olo tulee aina, kun vedät herkkuja.
- Juoksu kulkee paremmin kevyempänä ja virkeänä, kuin pöhöttyneenä ja väsyneenä, tämä ei ole mitenkään yllättävää.
- Jos joskus vielä haaveilet eläväsi uudelleen balettiaikoja aikuisbaletin parissa, voisivat jo entisestään kärsineet polvet kiittää, jos kiloja olisi kannateltavana vähemmän.
- Herkut eivät ole herkkuja, jos niitä on jatkuvasti. Etkä sinä kuole, vaikka joutuisitkin syömään tylsää ja pahaa ruokaa välillä. Oma syysi kun et osaa laittaa mitään parempaa.
- Muista myös, että tähän mennessä aina aiemminkin kaikki on kaatunut siihen "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Hyväksy se, että olet ihminen ja jälkiruoka välillä ei pilaa mitään, eikä tosiaankaan ole syy lopettaa.
- Itsesi vihaaminen, tekosyyt tai itsesääli eivät kuluta kaloreita; käy mieluummin vaikka kävelylenkillä.